Ritaruus, feodaalisten aikojen ritariryhmä. Termin ensisijainen merkitys Euroopassa keskiajalla on ”ritareita” tai ”täysin aseistettuja ja asennettuja taistelumiehiä”. Sitten termi tarkoitti ritarien odotettua kallisarvoisuutta ja kunniaa. Myöhemmin sanaa käytettiin yleisessä merkityksessä ”kohteliaisuus”.

englanniksi Laki ”ritarillisuus” tarkoitti maankäyttöä ritarien palveluksessa. Edward III: n perustama ritariotuomioistuin, jossa lordikorkea konstaapeli ja Englannin Earl marsalkka olivat yhteisiä tuomareita, oli yleinen toimivalta kaikissa ritaririkoksissa ja yleensä sotilaallisissa asioissa.

Ritarillisuuden käsite ”ritarilta odotetulta kunnialliselta ja kohteliaalta käyttäytymiseltä” oli kenties korkeimmillaan 12. ja 13. vuosisadalla, ja ristiretket vahvistivat sitä, mikä johti varhaisimpien ritarikunnan, Jerusalemin Pyhän Johanneksen sairaalan (Hospitallers) ja Kristuksen köyhien ritareiden ja Salomonin temppelin (Templars) ritarikunta, molemmat omistettu alun perin pyhiinvaeltajien palvelemiseen Pyhälle Maalle. vuosisatojen ajan ritarillisuuden ihanteet liittyivät yhä enemmän aristokraattiseen esitykseen ja julkisiin seremonioihin pikemminkin kuin kenttäpalvelukseen.