KIVUSTEN TESTA ANTI-LIGAMENTTEILLE
FABER-testi (kuva 14.12) arvioi lähinnä etuseinät ja saa nimensä käytettyjen liikkeiden yhdistelmästä, joka on lonkan taipuminen, ABduktio ja ulkoinen pyöriminen. Se tunnetaan myös nimellä Patrickin testi tai ”4-testi” raajan tuloksena olevan sijainnin vuoksi.
Suorita testi ensin kivuttomalla puolella seuraavaa vertailua varten. Potilaan ollessa makuuasennossa, yhden jalan jalka asetetaan toisen polven päälle ja jalan annetaan levätä sivusuunnassa ja sieppauksessa. Arvioidaan liikkumisalue, joka on yleensä rajallinen sacroiliac-nivelongelmissa. Tässä vaiheessa ilmoitettu kipu viittaa todennäköisesti lonkkanivelen patologiaan. Vakauttaa lantion vastakkaiselle puolelle ja rasittaa sacroiliac-niveltä asettamalla kevyesti alaspäin painetta taipuneeseen polveen. Selässä nyt raportoitu kipu syyttää sacroiliac-niveltä oireiden syynä (Hoppenfeld 1976).
Useimmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että kivun provokaatiotestit ovat luotettavampia kuin sacroiliac-nivelen toimintahäiriön palpatiotestit (Kokmeyer et al 2002) . Mikään yksittäinen kivun provokaatiotesti ei kuitenkaan ole riittävän luotettava tai pätevä, jättäen tämän kiistanalaisen aiheen. Kliinisessä käytännössä käytetään joukkoa testejä, ja on tavallista valita kolme tai neljä yksittäistä testiä (Broadhurst & Bond 1998, Chen et al 2002).
Dreyfuss ym. (1996) yrittivät validoida 12 yleisesti käytettyä testiä nivelsisäisillä diagnostisilla lohkoilla käyttämällä tiukkaa kriteeriä 90 prosentin kivunlievityksestä uudelleenarvioinnissa. Arvioidut testit eivät osoittaneet diagnostista arvoa, mutta neljä testiä osoittautuivat tässä tutkimuksessa herkimmiksi seuraavassa järjestyksessä: (1) sacral sulcus -herkkyys; (2) kipu sacroiliac-nivelestä; (3) pakarakipu; (4) potilas osoittaa takimmaiseen ylempään lonkkanupaan.
Broadhurst & Bond (1998) sisällytti tutkimukseensa FABER-testin ja totesi sen olevan korkea herkkyyden ja spesifisyyden aste. Van der Wurff ym. (2000) esittävät systemaattisen metodologisen katsauksen kivun provokaation ja liikkeen palpataatiotestien luotettavuustutkimuksista tunnistamalla yhdeksän tutkimusta, joilla on hyväksyttävät metodologiset pisteet. Reisiluun käyttäminen työntövoimana vivulla ja Gaenslenin testi (katso alla) näyttävät olevan suurin luotettavuus. Tulosten ei kuitenkaan osoitettu olevan yhtä luotettavia, ja van der Wurff ym. (2000) viittaavat siihen, että menetelmän päivittäminen testeistä ei olisi parantanut tuloksia.
Laslett & Williams (1994) arvioi erilaisten provokaatiotestien luotettavuuden ja havaitsi, että häiriötekijä, puristus, takaosa reiden työntövoimalla ja lantion vääntökokeilla (Gaenslenin testi) on suurin luotettava terapeuttien välinen luotettavuus seitsemästä arvioidusta testistä, mutta että niitä on tutkittava edelleen diagnoosikyvyn selvittämiseksi.
Freburger & Riddle (2001) löysi kirjallisuudesta jonkin verran tukea seuraaville kivun provokaatiotesteille: FABER-testi, ristinivelen palpaatio, reiden työntö- tai takaosan leikkaustesti, lonkan sieppauksen vastustaminen, lonkkakompressio ja aukkoja. He ehdottavat, että vahvempien todisteiden puuttuessa positiivisia kivun provokaatiotestejä ja potilaan kuvaavia tietoja kipulähetysmalleista käytetään sacroiliac-nivelen toimintahäiriön diagnosointiin.
Kokmeyer et al (2002) rekrytoi 78 Tutkimushenkilöt tutkimuksessa, jossa määritettiin viiden sacroiliacin nivelkivun provokaatiotestin toimintarajoitteiden luotettavuus. He kuvaavat testejä, mutta ehdottavat, että niitä on muutettu, mikä herättää standardoinnin. He päättelevät, että parempi tilastollinen luotettavuus olisi voinut olla saavutettiin käyttämällä viittä testiä yhdessä yksittäisten testien sijaan, ja kannattaa kolmen positiivisen indikaattorin hoito-ohjelmaa viidessä testissä. Levin et ai. (1998, 2001) herättivät myös standardointikysymyksiä tutkimalla voiman vaihtelun johdonmukaisuutta ja voiman jakautuminen kivun provokaatiotesteissä ja niiden merkitys kipuvasteessa He päättelivät, että voiman rekisteröinti olisi askel kohti kipu-provokaatiotestien standardointia.
Edellä käsitellyt kiistanalaiset kysymykset tarkoittavat, että useista lähteistä on kuvattu useita erilaisia testejä, joista monet ovat muunnelmia yhteisestä aiheesta. Nykyisten todisteiden soveltamiseksi joissakin todisteissa tuetaan nyt työntövoimia, joissa käytetään reiteen vipuna, FABER-testiä ja Gaenslenin testiä. Muut testit tulisi tunnistaa ohjeina, kunnes luotettavuus ja pätevyys on vahvistettu.On myös tunnustettava, että kivun provokaatiotestit eivät ole spesifisiä, koska ne korostavat useita vierekkäisiä rakenteita lonkan, alemman lannerangan ja iskias- ja reisiluuhermojen ympärillä (Chen et al 2002). Diagnostista injektiota fluoroskooppisen ohjauksen avulla pidetään diagnoosin kultastandardina, mutta haittana on invasiivinen toimenpide, eikä sitä siksi käytetä ensilinjan arviointityökaluna (Calvillo et al 2000, Chen et al 2002).
