Diatesi-stressi-mallin historia jäljittää sen alkuperän 1950-luvulle. Vuosien 1800 ja 1910 välisenä aikana julkaistusta 26 psykiatrisesta tekstistä 17 kuitenkin huomautti, että hulluuden syyt voidaan hyödyllisesti jakaa sairauksiin taipuvaisiin ja puhkeamista innostaviin. Tässä hulluuden etiologian ”taipumusta herättävässä kehyksessä” (PEF) perinnölliset tai perustuslailliset tekijät olivat kriittisiä altistavia syitä, mutta tyypillisesti myös koulutus, ammatti, sukupuoli ja siviilisääty. Psykologiset traumat olivat tärkeimmät jännittävät syyt, mutta samoin olivat somaattiset sairaudet, raskaus ja päihteiden väärinkäyttö. PEF: ää käytettiin usein selittämään yksilöllisten vastoinkäymisten monimuotoisuutta. Vaikka yksittäiset dramaattiset tapahtumat usein innostivat puhkeamista, pienempien iskujen päivittäinen toistaminen voi myös johtaa hulluuteen. ja jännittäviä syitä yksilöille, joilla oli ”erityisiä alttiuksia”. Alttiudet saattavat johtaa ”vaikutuksiin, intohimoihin ja perverssiin elämäntapaan”, josta tuli jännittäviä syitä. Tekijät korostivat, että altistuminen jännittäville syille oli helpompaa estää kuin alttius kääntää. Ajatuskokeilu yksilöstä, joka ”siirrettiin varhain uusiin ja erilaiset sosiaaliset olosuhteet ”ennakoidut ensisijaisen ehkäisyn mallit. Altistavien ja mielenkiintoisten syiden arviointi vaadittiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa vuosina 1878–1887 ja useissa Yhdysvaltain psykiatrisissa sairaaloissa 1900-luvun alussa. PEF oli paljon vakaampi paikalla ja ajallaan 1800-luvulla kuin mikään psykiatrinen nosologinen järjestelmä. Toisin kuin psykoanalyyttisen ja biologisen psykiatrian oppikoulut, jotka hallitsivat suurta osaa 1900-luvun psykiatriasta, PEF ehdotti joustavaa, kehittyvää ja moniarvoista näkemystä psykiatristen sairauksien etiologisista poluista.