11. toukokuuta 1894 useat tuhannet koulutustyöntekijät aloittivat ennalta ilmoittamattoman lakon Pullman Company Illinoisissa. Seuraavien kuukausien aikana kymmenet työntekijät kuolevat lakkoihin liittyvään väkivaltaan, ja presidentti ja korkein oikeus osallistuvat lopulta lakon lopputulokseen.

Pullman Company rakensi ja vuokrasi tuhansia henkilöjunavaunuja joista oli toiminnassa ympäri Yhdysvaltoja vuoteen 1893. George Pullman rakensi myös työntekijöilleen suunnitellun yhteisö- tai yrityskaupungin Illinoisiin, jossa työntekijät nauttivat monista mukavuuksista, mutta olivat myös taloudellisesti riippuvaisia Pullman Companyn kodeista ja palveluista.

Vuoden 1893 vakavan masennuksen jälkeen Pullmanin työntekijöiden palkat laskivat noin 25 prosenttia samalla kun elinkustannukset pysyivät ennallaan. Työntekijät etsivät sitten ammattiliittojen edustusta. Entinen rautatieliikenteen työntekijä Eugene V.Debs ja hänen American Railway Unioninsa, joka oli voittanut lakon aiemmin vuonna 1894, osallistuivat Pullman-tilanteeseen. ARU ei järjestänyt 11. toukokuuta järjestämää villikissa-lakkoa, mutta Debs ja unioni osallistuivat nopeasti lakkoon sen kärjistyessä.

Kesäkuussa 1894 ARU pyysi kansallista boikotointia Ammattiliiton jäsenten Pullman-autot, jotka hallitsivat rautatieliikennevirtaa Chicagosta länteen, Pullman Company yritti kutsua Debsin bluffia, ja kesäkuun loppuun mennessä ainakin 125 000 ARU: n jäsentä oli kävellyt pois työpaikalta Pullman-työntekijöiden tukemiseksi.

Lakkoihin liittyvästä väkivallasta tuli ongelma, samoin kuin Yhdysvaltain postinjakelujärjestelmän kyvyttömyys toimia lakkoista kärsineillä alueilla. Kun Illinoisin kuvernööri John P.Altgeld kieltäytyi pyytämästä liittovaltion joukkoja välittämästä lakossa, Yhdysvaltain oikeusministeri Richard Olney, jolla oli läheinen suhde rautatiealaan, pyysi kaikkien aikojen ensimmäistä liittovaltion kieltomääräystä lakon estämiseksi, mutta lakkojat jättivät enimmäkseen huomiotta määräyksen, jonka mukaan heidän on lopetettava lakko ja paluu presidentti Grover Clevelan d lähetti sitten noin 2 000 sotilasta Illinoisiin toteuttamaan määräyksen, ja seurauksena oli lisää väkivaltaa.

Debs ja muut ammattiliittojen johtajat pidätettiin sen jälkeen, kun määräys jätettiin huomiotta. Debs vietti lopulta kuusi kuukautta vankilassa liittyvistä syytteistä ja ARU hajotettiin. Debs palkkasi entisen rautatieasianajajan Clarence Darrow’n edustamaan häntä oikeudenkäynnissä. Vuonna 1895 yksimielinen tuomioistuin ratkaisi In re Debs -tapauksen ja katsoi, että liittohallitus voi antaa lakkoilmoituksen osana rooliaan valtioiden välisen kaupan sääntelyssä ja ihmisten yleisen hyvinvoinnin suojelemiseksi.

”Näitä valtuuksia käyttäessään Yhdysvallat voi poistaa kaiken valtateille asetetun, luonnollisen tai keinotekoisen, estääkseen valtioiden välisen kaupankäynnin tai sähköpostien kuljettamisen”, sanoi oikeus David Brewer.

Brewer kuitenkin tunnusti asian tärkeyden kansallisesti ja Darrow’n perustelujen vaikuttavuuden.

”Vakavin ja kaunopuheinen vetoomus tehtiin meille puheeksi heidän työnsä heittäneiden sankarihenkestä. , ja luopuivat keinoistaan ansaita toimeentuloa, ei puolustaa omia oikeuksiaan, vaan myötätuntoa tai ja auttaakseen muita, joiden uskotaan loukkaan ”, Brewer kirjoitti.

Mutta hän lisäsi, että tuomioistuimet ja vaalijärjestelmät olivat parhaat paikat tällaisten riitojen ratkaisemiseksi.

”Emme anna kenenkään ihailua sankarillisuudesta tai uhrautumisesta, mutta voimme sallia lisätä, että se on opetus, jota ei voida oppia liian pian tai liian perusteellisesti, että tämän hallituksen ja Ihmiset, kaikkien väärien korvauskeinot ovat tuomioistuinten välityksellä ja urnassa, ja että mikään väärä, todellinen tai mielikuvituksellinen, sisältää mukanaan laillisen takuun kutsua väkijoukon yhteistyön ja siihen liittyvien toimien korvaamiseksi väkivallasta. ”

Pullman-lakon ja korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen Debs ja Darrow pysyisivät merkittävinä hahmoina työ- ja oikeusalalla 1900-luvulla.