- 5 Julkaistu vuonna 1991, uuden länsimaalaisen historioitsijan Richard White’s The Middle Ground. Intiaanit, imperiumit ja R (…)
19Lisäksi Amerikan länsimaita pidetään ”kulttuurien risteyksinä” ja tulkitaan sen menneisyyttä ”lähentymisenä”, kuten historioitsija Stephen Aron viime vuosikymmenen aikana, avaa laajempia näkökulmia. Vaikka uusi länsimainen historia korosti lännen etnistä ja rodullista monimuotoisuutta ja tutki sen menneisyyttä monikulttuurisuuden prisman kautta, uusi ”lähentyminen” painottaa korostamaan yhteyksiä, vuorovaikutusta, vaihtoa ja ”kulttuurien välisten yhteyksien monimutkaista kutomista” että nämä vuorovaikutukset ovat synnyttäneet ”(Aron 4). Vaikka Uusi länsimainen historia on avannut tietä tälle lukemiselle (varsinkin Richard White’n” keskitien ”käsitteen ansiosta), sen keskittyminen monikulttuurisuuteen on pyrkinyt eristämään Historioitsijat analysoivat nyt tapaa, jolla nämä ryhmät tapasivat ja olivat vuorovaikutuksessa, ja niiden yhteyksien seurauksena syntyneitä monimutkaisia tilanteita. Esimerkiksi Gregory Nobles tutkii rajaa ”kahden tai useamman kulttuurin vuorovaikutuksen alueena, jossa kumpikaan kulttuuri oletetaan olevan täysin ylivoimainen asema. siihen liittyy paljon monimutkaisempi keskinäisen vaihdon prosessi, jossa kumpikaan kulttuuri, intiaani tai euroamerikkalainen, ei voi pysyä muuttumattomana ”(Nobles 12). Siirtomaa-ajasta, jolloin imperiumit ja kansat yhtyivät, tapasivat ja törmäsivät lännessä, nykyajan länsi, joka on edelleen kansainvälisillä rajoilla kansojen risteysalue, alue on aina ruokkinut näitä kontakteja, vaihtoa ja vuorovaikutusta. Siksi ”lähentymisen” käsitteelle korostamalla viimeisin apuraha näyttää antavan kattavampi kuva länsimaisesta menneisyydestä kiinnittäen yhtä paljon huomiota kosketusreunoihin ja -vyöhykkeisiin kuin alueen keskustaan.
20Kiinnostavaa on, että ”risteys” tai ” risteys ”, johtuu uuden länsimaisen historian monikulttuurisesta painotuksesta ja ehdottaa paluuta Turnerin piirikäsitteeseen, joka jälkimmäinen määritellään tyhjentämään sen rasistisista ja etnokeskisistä merkityksistä. Lisäksi viimeaikaisen tulkinnan ehdottama avoimuus ionit voivat olla tapa palauttaa länsi merkitykselle kansallisella tasolla. Jos uusien historioitsijoiden painottaminen regionalismiin on johtanut lännen eristymiseen, se on myös edistänyt historioitsijoiden erikoistumista. Kuten eräs kriitikko huomauttaa, ”Länsihistoria ei ole jotenkin täysin” amerikkalainen ”(Klein 214). Turner oli todellakin amerikkalainen historioitsija, joka luki länteen suuntautuvan liikkeen keskeisenä selityksenä Yhdysvaltain historialle. Uudet historioitsijat ovat toisaalta länsimaalaisia, jotka keskittyvät läntiseen alueeseen ja katkaisevat sen muusta kansakunnasta. Ei pitäisi siis olla ihme, että heidän revisionisminsa ei ole vaikuttanut yhtä houkuttelevalta kuin Turnerin suuri synteesi. Vielä on nähtävissä, osoittautuuko historian uusimman sukupolven yritys sovittaa käsitteet ”paikka” ja ”prosessi” samalla kun korostetaan lännen roolia amerikkalaisen kansakunnan rakentamisessa, osoittautuu yhtä monimutkaiseksi kuin Uusien historioitsijoiden kertomus, jossa keskitytään rodun monimuotoisuuteen ja länteen suuntautuvan laajenemisen seurauksiin, mutta kuitenkin yhtä vakuuttava kuin Turnerin synteesi.
