SALT I

1960-luvun lopulla Yhdysvallat oppi että Neuvostoliitto oli aloittanut massiivisen mannertenvälisen ballististen ohjusten (ICBM) rakentamisen, joka on suunniteltu saavuttamaan pariteetti Yhdysvaltojen kanssa. Tammikuussa 1967 presidentti Lyndon Johnson ilmoitti, että Neuvostoliitto oli alkanut rakentaa rajoitetun ballististen ohjusten (ABM) puolustusjärjestelmän Moskovan ympärille. ABM-järjestelmän kehittäminen voisi antaa toisille osapuolille mahdollisuuden aloittaa ensimmäinen lakko ja estää toista kostamasta ampumalla saapuvia ohjuksia.

Johnson pyysi siksi strategisia aseiden rajoituksia koskevia neuvotteluja (SALT) ja vuonna 1967 , hän ja Neuvostoliiton pääministeri Alexei Kosygin tapasivat Glassboron osavaltion korkeakoulussa New Jerseyssä. Johnson sanoi, että heidän on saatava ”ABM-kilpailun hallinta”, ja puolustusministeri Robert McNamara väitti, että mitä enemmän kukin reagoi toisen eskaloitumiseen, sitä enemmän he olivat valinneet ”hullun tien seurata”. Vaikka ydinaseiden poistaminen olisi mahdotonta, sekä hyökkäävien että puolustavien strategisten järjestelmien kehityksen rajoittaminen vakauttaisi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suhteet.

Nixon ja Brezhnev viimeksi mainitun vierailun aikana Yhdysvalloissa vuonna 1973. (Nixonin presidenttikirjasto)

Johnsonin seuraaja Richard Nixon uskoi myös suolaan, ja viralliset SALT-neuvottelut alkoivat 17. marraskuuta 1969 Helsingissä. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana molemmat osapuolet keskustelivat siitä, pitäisikö kunkin maan täydentää ABM-suunnitelmiaan vai ei; sopimuksen todentaminen; ja Yhdysvaltojen huoli siitä, että Neuvostoliitto jatkoi rakentaa lisää sukellusveneillä laukaisemia ballistisia ohjuksia (SLBM). Nixon ja Neuvostoliiton pääsihteeri Leonid Brežnev allekirjoittivat ABM-sopimuksen ja väliaikaisen SALT-sopimuksen 26. toukokuuta 1972 Moskovassa.

Ensimmäistä kertaa kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat sopineet rajoittavansa ydinohjusten määrä niiden arsenaaleissa. SALT I: tä pidetään Nixon-Kissingerin détenten strategian kruunajaisena. ABM-sopimus rajoitti strategiset ohjuspuolustukset 200: een keskeyttäjään ja antoi kummallekin osapuolelle mahdollisuuden rakentaa kaksi ohjuspuolustuspaikkaa, joista toinen suojelee kansallista pääomaa ja toinen ICBM-kenttää. (Rahallisista ja strategisista syistä Yhdysvallat lopetti kummankin rakentamisen vuosikymmenen loppuun mennessä.)

SALT II

Neuvottelut SALT: n toisesta kierroksesta aloitettiin vuoden 1972 lopulla. Koska SALT I ei estänyt kumpaakaan osapuolta laajentamasta voimiaan sijoittamalla useita itsenäisesti kohdennettuja paluuautoja ICBM-laitteisiinsa ja SLBM-koneisiinsa, SALT II keskittyi aluksi MIRV-ajoneuvojen määrän rajoittamiseen ja lopulta vähentämiseen. Neuvotteluilla pyrittiin myös estämään molempia osapuolia tekemästä laadullisia läpimurtoja, jotka jälleen horjuttaisivat strategista suhdetta. Neuvottelut koskivat Nixonin, Gerald Fordin ja Jimmy Carterin hallintoja.

Marraskuussa 1974 Vladivostokin huippukokouksessa Ford ja Brežnev sopivat SALT II -sopimuksen peruskehyksestä. Tähän sisältyi 2400 rajaa strategisille ydinkuljetusajoneuvoille (ICBM: t, SLBM: t ja raskaat pommikoneet) kummallekin puolelle; 1320 rajaa MIRV-järjestelmille; uusien maalla sijaitsevien ICBM-kantorakettien kieltäminen; ja uudentyyppisten strategisten hyökkäysaseiden käyttöönoton rajoitukset.

Jopa Vladivostokin sopimusten jälkeen molemmat kansat eivät kyenneet ratkaisemaan kahta muuta SALT I: n ratkaisematta olevaa kysymystä: strategisten pommikoneiden lukumäärä ja taistelupäät kunkin maan arsenaalissa. Ensimmäisen vaikeutti Neuvostoliiton Backfire -pommittaja, jonka Yhdysvaltain neuvottelijat uskoivat pääsevänsä Yhdysvaltoihin, mutta jota Neuvostoliitto kieltäytyi sisällyttämästä SALT-neuvotteluihin. Samaan aikaan neuvostoliittolaiset yrittivät epäonnistuneesti rajoittaa ilmaan laukaistavien risteilyohjusten (ALCM) käyttöönottoa Yhdysvalloissa. Todentaminen jakoi myös molemmat kansat, mutta lopulta he sopivat käyttävänsä kansallisia teknisiä keinoja (NTM), mukaan lukien telemetriana tunnettujen elektronisten signaalien kerääminen ja valokuva-satelliittien käyttö. Carter ja Brežnev allekirjoittivat SALT II -sopimuksen Wienissä 17. kesäkuuta 1979. SALT II rajoitti molempien maiden ydinvoimien kokonaismäärän 2250 jakeluajoneuvoon ja asetti joukon muita rajoituksia käytetyille strategisille ydinvoimille, mukaan lukien MIRV.

Laaja republikaanien ja konservatiivisten demokraattien koalitio kuitenkin kasvoi skeptinen Neuvostoliiton sisäisten mielipiteiden torjunnasta, sen yhä interventioivammasta ulkopolitiikasta ja perustamissopimuksessa määritellystä todentamisprosessista. 17 senaattoria 1979 kirjoitti 19 senaattoria Carterille, että ”SALT II -sopimuksen ratifiointi ei muuta Yhdysvaltojen kannalta haitallista sotilaallisen tasapainon kehitystä.”Neuvostolaiset hyökkäsivät 25. joulukuuta Afganistaniin, ja 3. tammikuuta 1980 Carter pyysi senaattia olemaan ottamatta huomioon SALT II: n neuvoja ja suostumusta, eikä sitä koskaan vahvistettu. Sekä Washington että Moskova sitoutuivat myöhemmin noudattamaan sopimuksen ehtoja, vaikka sopimus ei tullut voimaan. Carterin seuraaja Ronald Reagan, SALT II: n kiihkeä kriitikko vuoden 1980 presidentinvaalikampanjan aikana, suostui noudattamaan SALT II: ta sen voimassaolon päättymiseen asti 31. joulukuuta 1985, kun hän noudatti strategisen asevähennyssopimuksen (START) ja väitti, että strategisen Defence Initiative (SDI) noudatti vuoden 1972 ABM-sopimusta.