Fysiografiset muutokset

Vuonna 1960 Aralin meren pinta makasi 175 metriä (53 metriä) merenpinnan yläpuolella ja peitti noin 6800 neliökilometrin pinta-ala. Aralinmeren suurin laajuus pohjoisesta etelään oli melkein 435 km, kun taas idästä länteen se oli hieman yli 290 km. Vaikka keskimääräinen syvyys oli suhteellisen matala 53 metriä (16 metriä), se laskeutui korkeintaan 69 metriin länsirannalta. Meren pohjoisranta – joskus korkea, toisinaan matala – oli merkitty useille suurille lahdille. Matalat ja epäsäännölliset itärannat keskeytyivät pohjoisessa Syr Daryan valtavan suiston takia, ja ne rajoittuivat etelässä laajaan matalan veden alueeseen. Yhtä suuri Amu Darja-suisto makasi järven etelärannalla, ja järven läntisellä kehällä pitkin 820 jalan (250 metriä) korkean Ustyurtin tasangon melkein katkeamaton itäranta.

Vuodesta 1960 lähtien Aralinmeren vedenpinta laski järjestelmällisesti ja rajusti, koska Amu Darya- ja Syr Darya -joista siirrettiin vettä maatalouden kasteluun. Kun Neuvostoliiton hallitus muutti nykyisten Uzbekistanin, Kazakstanin, Turkmenistanin ja muualla Keski-Aasiassa sijaitsevien suurten laidunmaiden tai käsittelemättömien pinta-alojen kastelluiksi viljelymaiksi käyttämällä Amu Darjan, Syrja-Darjan ja niiden sivujokien vettä, vesimäärän niistä Aralimereen saapuneista jokista putosi vastaavasti. 1980-luvulle, kesäkuukausina, kaksi suurta jokea käytännössä kuivui ennen kuin ne pääsivät järvelle. Aralin meri alkoi nopeasti kutistua, koska sen nyt täyttymättömät vedet haihtuivat.

Vuoteen 1989 mennessä Aralin meri oli vetäytynyt muodostaen kaksi erillistä osaa, ”Suuren meren” etelässä ja ”Vähemmän meren”. ”Pohjoisessa, joista jokaisen suolapitoisuus oli lähes kolminkertainen meren 1950-luvulla. Vuoteen 1992 mennessä Aralin meren kahden osan kokonaispinta-ala oli vähentynyt noin 33 000 neliökilometriin (33 800 neliökilometriä), ja keskimääräinen pintataso oli laskenut noin 15 metrillä. Aralin merta ympäröivien valtioiden hallitukset yrittivät toteuttaa politiikkaa kannustaakseen vähemmän vettä kuluttavia maatalouskäytäntöjä järven etelä- ja itäosilla vapauttamalla siten enemmän Amu Darjan ja Syr-Darjan vesistä virtaamaan järveen ja vakauttaa sen vesitaso. Kyseisellä politiikalla onnistuttiin vähentämään veden käyttöä jonkin verran, mutta ei siihen tasoon, joka on välttämätön, jotta sillä olisi merkittävä vaikutus Aralin merelle pääsevän veden määrään. Vuonna 1994 nuo samat valtiot – Kazakstan, Turkmenistan ja Uzbekistan sekä Kirgisian ja Tadžikistanin lisäksi – perustivat sekakomitean koordinoimaan toimia Aralin meren pelastamiseksi. Suunnitelman koordinoinnin vaikeus kilpailevien valtioiden välillä vaikeutti kuitenkin edistymistä.

Vuosisadan loppuun mennessä Aralin meri oli vetäytynyt kolmeksi erilliseksi järveksi: Suurmeri oli jakautunut pitkäksi, kapea, läntinen järvi ja suurempi, leveämpi itäinen järvi, jossa Pienen meren jäännökset ovat pohjoisessa. Veden pinta oli laskenut 36 jalkaan (36 metriä) merenpinnan yläpuolelle, ja veden määrä laski kolmella neljänneksellä Aralimereen ei enää koskaan päässyt lähes mitään Amu Darjan ja Syr-Darjan vettä. 2000-luvun alkupuolella Aralin meren itäosassa tapahtui dramaattisin ja välitön lasku – joidenkin viidesosa vuosien 2006 ja 2009 välillä. Maailmanpankki rahoitti Kok-Aralin padon (valmistunut 2005) rakentamista ja Syr-Darjan varrella sijaitsevia hankkeita, jotka näyttivät säilyttävän meren pohjoisosan. Eteläinen osa – sekä itäinen että läntinen lohko, mutta erityisesti itäinen – jatkoi kutistumistaan huolimatta pohjoisesta tulevasta veden virtauksesta. Vuoden 2010 jälkeen itäinen lohko kuivui kokonaan.